lauantai 20. toukokuuta 2017

Totuuden hetket





Istun aamukahvilla ja pitkästä aikaa hymyilen. Nautin. Viikkojen jälkeen jokin liikahtaa sielussani. Idea, innostuksen pilkahdus. Voin kuulla, kuinka aivoissani solut liittyvät yhteen tuottaen uutta. En siis ole niitä kaikkia turhatutumisen keskellä vielä tuhonnut. Jokin ilon pulpahdus tapahtui jo muutama päivä sitten istuessani ystävän kanssa maailmaa parantaessa. Kesken puheen silmiini syttyi valo, kehoni täytti odotuksen ja innostuksen tunne. Se ei jäänyt meiltä kummaltakaan huomaamatta. Se hetki ei mennyt huomaamattani ohi. Olin siitä täysin tietoinen.

Hetkiä ja tunteita, joissa elää totuus. Joilla on tarkoitus osoittaa sormella meille tärkeitä asioita - ja jotka muistuttavat kaipuusta. Niitä, joissa tietää ihan tarkkaan, mitä pitää tehdä. Sumuinen mieli ei niitä välttämättä aina huomaa. Kiireinen arki peittää ne helposti alleen. Koska seuraava hetki on jo niin tulossa... Tänä aamuna takerrun tähän, vietän hetken jos toisen. Keitän kolmannenkin latten. Nautin kaikista hulluista ideoista, jotka tanssivat piirileikkiä mielessäni. 

Minä elän ideoista ja inspiraatiosta, luovuudesta. Elän unelmista. Ilman niitä olen vain suorittava kone. Kone, joka joskus yskähtelee ja tuottaa pahaa ääntä. Joka ylikierroksille siirtyessään ja lämmetessään voi toimia arvaamattomasti. Usein se kuitenkin tikkaa tasaisen varmaa laatua. Kone, joka kaipaa toisinaan öljyä ja voitelua, vuosihuoltoa. Ja jonkun valvomaan ainakin etäältä, että käyn. 

Mutta en tahdo olla kone.

Toisinaan mietin, miksi aitoja ideoita, luovuutta ja inspiraatiota ei voi tuottaa keinotekoisesti. Itsellänikin on ainakin matkalaukullinen erilaisia työkaluja mielen järjestämiseen ja työstämiseen. Ehkä toinenkin. Kuitenkaan kun mieli on laskeutunut sumuun ja koneen on-näppäintä painettu, niistä mikään ei tunnu hyvältä tai pätevältä. Ei osaa ottaa käteensä sitä oikeaa kirjaa, joka tällä kertaa auttaisi navigoimaan sumusta pois. Ei vaikka kuinka olisi kouluttautunut coachiksi ja tietäisi kokemuksestaan, mikä se sumu on ja miten sieltä pääsee pois.

Pitää vain odottaa. Että ensin tulee ajatus ja sitten ymmärrys. Lopulta myös ratkaisu.

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Tyhjyydestä

Kun elämämme täyttää ilo, toivomme, että osaisimme nauttia ja ottaa siitä kaiken irti. Kun elämämme täyttää suru, kuulemme usein, että kohtaa se ja anna sille aikaa. Älä pakene. Stressiäkin suositellaan arkipuheissa vain kestämään. Kunhan tiedämme, milloin se loppuu ja miten se pidetään hallinnassa. Pelotkin kehotetaan vain kohtaamaan, jotta voisimme ne käsitellä - ja voittaa.



Kun on tyhjä olo, emme osaa olla. On kiire täyttää se tavoitteilla, odotuksilla, toiveilla. Etsiä väen väkisin sen jonkin jo poistuneen, valmistuneen tai täydeksi tulleen tilalle jotain, jotta ei vain tarvitse olla tyhjä. Emme me kehoita ystäväämme nauttimaan tyhjyydestä. Viettämään siellä hetkiä rauhassa, jotta voisi tulla jälleen täydeksi. Enemmänkin otamme tuolin hänen viereensä, vedämme syvään henkeä ja sitten kysymme: mitä se jokin voisi olla, joka veisi tyhjyyden pois? Käännämme hänen apunaan jokaisen kiven, jotta tyhjyyteen tulisi edes jotain.

Tyhjässä olotilassa saattaa tehdä kaikkea mahdollista täydentävää. Shoppailla ja juhlia. Etsiä vierelle ketä-vain-ihmisiä. Hypätä hullunrohkeasti epämukavuusalueelle. Aloittaa uusi harrastus, uusi käytäntö, uusi muistikirja, uusi dieetti, uusi opiskelu, uusi kädentaito...

Tyhjyydessäkin vain pitäisi osata olla. Hetken ilman tavoitteita ja tahtomisia. Tuntea projektittomuuden autio kailotus sisikunnassa. Se tuntuu siltä, kuin istuisi juuri tyhjennetyn kirjaston lattialla. Vain pieni, pois vietyjen kirjojen tarinoiden värinä täyttää tilan. Se ei kuulosta eikä tunnu miltään. Mutta se on. Muisto siitä, että juuri on tapahtunut jotain suurta. Yhdistettynä tietoisuuteen siitä, että kohta jotain uutta suurta alkaa tapahtua.

Tarvitsemme tyhjyyttä. Niin kuin matkaaja tarvitsee levähdyspisteitä. Ylivirittyneet aivomme tarvitsee sitä. Kuumina käyvät tunteemme myös. Luovuutemme perusta on olemisen olotilassa, johon laskeutuminen on niin vaikeaa. Ilman tyhjyyttä moni idea olisi jäänyt syntymättä, moni teko tekemättä.

Miksi sieltä on aina niin kiire pois?

torstai 16. maaliskuuta 2017

Arvot hyvän elämän kriteereinä

"Mikä muu sinulle on elämässäsi tärkeää kuin..." Kysymys tunkeutuu tietoisuuteeni läpi kyynelten ja niiden muodostaman suojamuurin. Reaktiostani tiedän heti, että tämä on juuri se, joka aloittaa päässäni jälleen eräänlaisen legopalikoiden uudelleenjärjestäytymisen. Päässäni rätisee, kun hermoradat, assosiaatioketjut tai mitkä lie yhdistyvät jälleen toisin. Mieli skannaa varastohyllyjään etsien laatikkoa, jossa lukee päällä: "Tärkeää!" Olen kysymyksestä yllättynyt. Kuin se olisi jotenkin täysin uusi ja ennen kuulumaton. Vaikka olen kuullut sen usein ja kysynyt sitä itsekin. Itseltäni ja muilta. Olemme ytimessä. Puhumassa arvoista.


Arvot ovat itse itsellemme asettamia hyvän elämän kriteereitä. Ne ovat uskomuksia siitä, miten mielestämme elämää tulisi elää, miten asioiden tulisi olla. Ajattelemme niiden olevan pysyviä, koska ne muuttuvat hitaasti. Osa arvoistamme tulee kotoa, kasvatuksen myötä. Osa ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen kulttuurista. Nekin me muokkaamme mielessämme vähitellen itsellemme sopiviksi. Standardeiksi, joita vasten väistämättä peilaamme kaikkea kokemaamme, jokaista valintaamme ja ratkaisuamme.

Arvot muuttuvat matkalla, mutta eivät kovin heppoisin perustein. Jotta jostakin asiasta tulee itselle arvo, se täytyy kokea erityisen tärkeäksi, elämää olennaisesti määrittäväksi, hyvän elämän kokemusta lisääväksi. Jotta arvo muuttuisi toiseksi, tarvitaan paljon tietoa ja omakohtaista kokemusta. Muutoksen tärkeys täytyy itse tuntea ja kokea.

Kun elämä järkkyy, tapahtuu jotain, joka on vastoin omia arvoja. Perustaa heilutetaan. Joudumme turvattomuuden tunnemyrskyyn. Sen myötä joudumme joko hyväksymään ristiriidan tai muuttamaan jotain - usein arvojamme, jos itse asiantilaa emme voi. Koska ympäristö on täynnä kilpailevia arvoja, hypääminen omien arvojen vastaiseen elämään on helppoa. Maailma on houkutuksia täynnä. Jokin toinen arvoympäristö kun voi tuoda meille enemmän hetkellistä ihailua ja arvonantoa, jopa rakkautta ja onnea. Kokemamme sisäinen ristiriita saa meidät kuitenkin lopulta joko siitä luopumaan tai - muuttumaan.

Mitä enemmän ihmettelen omia elämäni kriisejä ja vaikeita valintatilanteita, sitä merkityksellisimmiksi koen arvojen roolin niissä. Pinnallinen käytöksen tai ajattelun muutos saattaa toimia ensiapuna. Mutta todellinen muutos ja eheytyminen alkaa vasta, kun löydetään ratkaisu, joka on omien arvojen mukainen. Kyynelten loppuminen ei riitä. Täytyy tietää, miten ne saadaan jatkossakin pysymään poissa.

Omien arvojen vastainen elämä väsyttää. Se turhauttaa ja katkeroittaa. Jopa sairastuttaa. Olemme erilaisia siinä, kuinka kauan mielemme kestää sisäistä ristiriitaa. Usein pitkittyneeseen väsymykseenkin etsitään syitä läheltä: nukuin huonosti ja liian vähän. Vaikka todellisuus voi olla, että elää itseään vastaan, joka on uuvuttavampaa kuin ajattelemmekaan. Silloin pieni hetki tärkeän asian parissa ei enää riitäkään palauttamaan energiatasoja. Tarvitaan suurempia muutoksia.

Kun elämä hymyilee ja omaa onneaan hehkuttaa, on helppo nähdä yhteys tapahtumien ja omien arvojen välillä. Elämä sujuu juuri niin kuin on toivonut. Unelmat kertovat arvoistamme. Niiden toteutuminen siitä, että myös maailma tarjoaa meille sillä hetkellä arvojemme mukaista elämää.

Arvojen äärelle harvoin pysähtyy silloin, kun elämä sujuu. Enemmänkin kiinnostumme niiden tarjoamasta ymmärryksestä ja turvasatamasta vasta, kun elämä on jo heitellyt. Niihin tutustuminen vaatii itsensä tutkailua. Uskallusta kuunnella itseä. Kykyä erottaa se, mitä on siitä mitä muut haluavat olevan. Halua vastata kysymykseen rehellisesti: mikä on minulle tärkeää?

Vastaus voi yllättää. Mutta sen löytäminen voi mahdollistaa jälleen sen, että ponnistaa arjen haasteisiin vakaalta maalta, mielihyvää kokien.












keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Se toinen minä

Hei sinä  siellä peilissä. Sinä, jolla on tyhjät silmät ja hymytön naama. Mihin sinä piilotit sen toisen. Iloisen, tasapainoisen, unelmoivan, haaveilevan? Se oli tässä vielä puoli vuotta sitten. Minne hänet karkoitit?



Hän joo halusi muutosta. Meni tyhmänä kertomaan sen kaikille, asettui odottamaan. Kunnes se muutos tuli ja hän heti tajusi, että tilausta olisi pitänyt tarkentaa. Olitko se sinä irvistelijä siellä peilissä, joka toit tämän muutoksen? Tajusit tilaisuutesi tulleen. Näit mahdollisuuden jälleen ottaa minusta vallan. Bitch.

Olen 10 vuotta taistellut sinua vastaan. Puhunut, syönyt lääkkeitä, tehnyt erilaisia harjoituksia, istunut terapioitavana ja coachattavana, etsinyt ilon lähteitä heinäsuovasta, keksinyt ratkaisuja... vain, jotta sinä katoaisit. Häipyisit kuin tuhka tuuleen. Koska sinun kanssa minä en jaksa. Sinä olet kova. Sinä et ymmärrä. Sinä ruoskit minua tekemään enemmän, vaatimaan enemmän, odottamaan enemmän silloinkin kun olen jo polvillani itkuni voimasta.

Sinä kuvittelet, että hyvä asema, parempi työ ja raha ovat avain onneen. Sinä myös kuvittelet, että vain olemalla yliosaaja, parempi kuin kukaan muu, elämässä pärjää. Mutta olen minä pärjännyt ilman sinuakin. Paremmin kuin hyvin. En välttämättä noissa asioissa, mutta niissä, mitkä olen kokenut tärkeiksi. Kuten ihmissuhteet. Hymyileminen, Tunteminen. Merkityksellisten asioiden tekeminen. Minä itse.

Ja sinä tiedät, että minä, joka nyt puhun, olen todellinen minä. Minä haluan mielenrauhaa. Haluan iloita ja nauttia elämästä. Haluan kokea ja nähdä. Minä haluan välittää siitä, mitä laitan suuhuni, aamulla päälleni. Minä haluan voida nauttia ihmisistä ympärilläni. Maistaa samppanjan pähkinäisyyden, tuntea juoksun flown, ajautua ompelun ja musiikin vietäväksi. Ja kyllä, me molemmat tykkäämme mustasta, mutta minä en välittäisi siitä harsona kasvoillani. Muurina sydämeni ympärillä.

Miksi sinä tulit? Miksi et vain voinut pysyä poissa?
Ja miten ihmeessä kykenit ottamaan vallan niin nopeasti? Juuri kun olin sinut unohtanut...

perjantai 10. helmikuuta 2017

Yksinkertaistamisen ihanuudesta




Minulla on meneillään yksinkertaistamisen kausi. Haluaisin kovin vedellä mutkia suoriksi. Kiteyttää ja suoraviivaistaa ajatteluani - ja myös toimintaani. Kysyä vain kolmen sanan kysymyksiä. Tai tiivistää ajatteluani viiden sanan lauseiksi, kahden lauseen virkkeiksi. Piirtää koko liiketoimintani yhdeksi kukaksi. Kiteyttää koko liiketoiminnan suunnitelma 10 askeleiseksi portaikoksi.

Yksinkertaistamisen kautta mielen kaaos helpottuu. Elämä näyttää hallittavammalta, askeleet pienemmiltä, moni tavoite saavutettavissa olevalta. Asioista tulee järkeenkäyviä ja ymmärrettäviä. Mahdollisia. Jotkut näyttäytyvät jopa helppoina, itsestäänselvinä: "Eihän se niin vaikeaa voi olla."

Kun puhutaan yksinkertaistamisesta elämänhallinnassa tai bisneselämässä, itsestä tuntuu usein naiivilta. Kuinka paljon teen hallaa bisnesajattelulle, jos tiivistän sitä vähän. Tai oman elämäni ajattelulle; mitä jätän huomioimatta? Molemmat kuitenkin ovat monisyisiä ja niin, ongelmia täynnä. Itsekin tuhansia tunteja molempien pohditaan käyttäneenä, vivahteita analysoineena ja raportoineena. Yrittäen löytää neulaa heinäsuovasta. Keksiä jonkin piilossa maanneen nanokokoisen pointin, joka ratkaisee koko yhtälön ja jonka ansiosta maailmaan saadaan rauha. Tai ainakin omaan mieleen.

Ja kuitenkin, loppujen lopuksi, kolme pientä kysymystä oman itsensä ja elämänsä ajattelussa vie jo pitkälle:
  1. Kuka minä olen? 
  2. Mitä minä haluan?
  3. Mikä on minulle tärkeää?
Minkä tahansa bisneksen taas pitäisi perustua seuraaviin ajatuksiin:
  1. Kannattaa myydä kalliilla, ostaa halvalla.
  2. Myynti on ratkaisujen tarjoamista ongelmiin.
  3. Asiakaslähtöisyys on asiakkaiden kohtaamista (siellä missä he ovat).

Ja jos vielä mietin omaa työelämääni ja tyytyväisyyttäni siinä voin kysyä itseltäni:
  1. Teenkö oikeita asioita?
  2. Teenkö oikeita asioita oikealla tavalla?
  3. Teenkö oikeita asioita oikeiden ihmisten kanssa?
Ja jotta kehitys ei pysähtyisi, voisi tyytyväisyyden
tilassa lisäksi kysyä: missä haluan tulla paremmaksi?

Kun puheesta jättää pois hienot korulauseet, että-jotta-koska-kun-jos-mahdollista-epäröinnit, vaikeasti ymmärrettävät sanat, elämä alkaa näyttäytyä hyvin yksinkertaisena. Samalla puheesta (tai ajattelusta) tulee hyvin voimallista ja vaikuttavaa, asioiden merkityksellisyyttä korostavaa. Eteenpäin vievää.

Jospa elämän hienous perustuukin sen yksinkertaisuuteen? Siitä huolimatta, että se on monisyistä ja vivahteikasta. Onni lepää niissä pienissä hetkissä, jotka kulloinkin saavat meille hymyn huulille. Tai tuo meille hetkellisen armon vieden meidät olemisen olotilaan. Oivalluksen siemenissä. 

"Aamulla herään, illalla menen nukkumaan. Siinä välissä on vain täydellisiä hetkiä, jotka seuraavat toinen toisiaan."


lauantai 4. helmikuuta 2017

Tervetuloa uusi tulevaisuus!

"Tulevaisuus määrittää, miten menneisyyttä tulkitsemme." Lause, joka muutti elämäni ja jota olen kirjoituksissani jo monta kertaa toistanut. Toivo vahvistuu toistoista. Tuon lauseen kuulin istuessani ensimmäistä päivää LTI:n Ratkaisukeskeinen coach -koulutusohjelmassa. "Olen vihdoin oikeassa paikassa" kirjoitin Facebookiini kun vain kaksi tuntia oli koulutusta takana - ja monen monta edessä. Tuossa hetkessä preesenselämästään ja tähän hetkeen jämähtäneisyydestään ylpeä avautui unelmoimaan ja katsomaan tulevaisuuteen. Ja samalla asettautui järjestykseen se, jolle niin monien elämänohjeiden mukaan on pitänyt kääntää selkänsä: menneisyys.



Meillä ihmisillä on tarve puhua todellisuudesta. Siihen kuuluu menneisyys. Se sisältää paljon onnistumisia. Olemme ennenkin käyttäneet luonteemme vahvuuksia hyödyksemme, oivaltaneet, tehneet oikein. Ne kaikki samat voimavarat ovat myös jatkossa käytössämme, kunhan ne vain tunnistamme ja hyväksymme. Menneisyyttään voi katsoa kriittisin silmin, jolloin saattaa nähdä paljon mustaa, vääriä valintoja, pelkoa ja epäonnistumista. Tai sitä voi katsoa armollisin silmin, jolloin näkeekin, miten paljon on vuosien varrella tehnyt hyvää, oppinut ja onnistunut.

Olen aina ollut muutoksen puolella. Ehkä jopa niin, että en ole aina halunnut elää tätä hetkeä, koska olen toivonut sen pian muuttuvan. Mutta en ole siihen aina uskonut. Motivaatio on jäänyt vaillinaiseksi. Silti muutos on aina mahdollisuus! Jokainen etsii ja löytää oman reittinsä siihen. Maan, meren tai ilman kautta. Vaikka jokainen luo oman polkunsa, silti helpompaa on, kun sillä taivaltamiseen löytää kumppaneita, kanssamatkustajia, joille voi omasta onnistumisestaan jakaa. Miten saan heidät pysymään matkassa? Aiemmin saatoin ajatella, että tarjoamalla kuuta taivaalta, maallisen mammonan ja avautuvien uusien asemien kautta. Nyt ymmärrän paremmin, että usein yksi pieni sana - kiitos - riittäisi.

Juuri nyt tiedän olevani uuden kartan reunalla. En malta odottaa, että pääsen luomaan unelmakuvia, jotka paljastavat arvoni ja sisimmän tahtoni. Sen tiedän, että olen lähdössä johonkin, jota voi pitää erityistä luovuutta vaativana prosessina. Coachina - jollaiseksi valmistuin - tulen kysymyään usein ihmeistä. Jos en tiedä mitä kysyä kysyn, mitä pitäisi kysyä seuraavaksi. Opettelen ajamaan itseni not knowing -tilaan, joka on haastavaa kaiken muka tietävälle. Luotan siihen, että monet kiperät tilanteet elämässäni voin muuttaa vain hölläämällä omaa mieltäni ja vaihtamalla näkökulmaa. Se miten asioita kysyn ja esitän vaikuttaa vastapuoleen. Rakennan siltoja, heittäydyn välillä turistin osaan, jotta näen laajemmin. Ja tiedän, että ihmiset tietävät itse, mikä heille on parasta. Jatkossakin haluan muistaa, että minä hallitsen omaa aikaani - se tuntuu yrittäjästä hyvältä. Ja erityisesti: jokainen oppilas ja opettaja on toisilleen aina opettaja  ja oppilas.



Tulevaisuuden stressijanaa katsellessani toivon sen olevan vain pientä, mukavaa värähtelyä. Olen kuin pieni lapsi lelukaupassa. Silmäni kiiltävät innosta, sydän pamppailee mukana. En meinaa maltaa olla paikallani. Ja niin pitääkin olla. "Ihminen syttyy siitä, kun hän puhuu itseään kiinnostavista asioista."  Enkä vain puhu, ajattelin elää edelleenkin omien arvojeni mukaisesti.

Koulutuksen myötä yhden taikateatterin verhot sulkeutuvat. On aika nousta itse estradille. CocoStyle on jo vaihtunut Cocomind:ksi. Pian sen voi kertoa kaikille. Sen myötä haluan tulevaisuudessa olla mukana auttamassa tavoitteiden asettamista ja niihin pääsemistä. Taksikuskina tai vierellä kulkijana. Kysyjänä ja tukijana. Uskon valajana, arvoista keskustelijana. 



lauantai 31. joulukuuta 2016

Kiitos 2016!

Vuoden 2016 viimeinen aamukahvi.

Hetkellisesti tuntuu siltä, että mikään ei ole muuttunut. Sitten avaan Instagram-tilini, jossa olen pitänyt koko vuoden kuvapäiväkirjaa. Huomaan pian, että elämäni on ollut täynnä kaunetta ympärilläni, upeita ja merkityksellisiä hetkiä ihanien ihmisten kesken, hyvää ruokaa ja juomaa, hymyssä suin tehtyjä juoksulenkkejä, kokemuksia ja elämyksiä.




Käperryn sohvannurkkaan miettimään hieman tarkemmin. Tämä on ollut coachingin vuosi. Itseni ja muiden. Olen saanut olla monen kasvutarinassa mukana ja tahdon sitä olla tulevaisuudessakin. Erilaisten portaikkojen, asteikkojen ja listojen - sekä keskustelujen - kanssa vietettyjen hetkien ansiosta itsellä on harvinaisen vahva näkemys siitä, miten elämä on kehittynyt. To do -listalta on monta asiaa pudonnut pois, yhä useammin tilalle kirjaantunut ajatus "nauti siitä, mitä sinulla on." Sen myötä luottamus elämään on vahvistunut entisestään. Kuten myös ajatus siitä, että laadulla ja ilolla on paljon suurempi merkitys kuin määrällä.

Menneen kevään ja kesän elin luovuuspuuskassa. Tuli kirjoitettua ja ommeltua. Vuosi 2016 jääköön muistiin siis aikana, jolloin kirjoittaminen palasi elämääni ja opin vihdoin kaavoittamaan trikoomekon. Kaiken luomisvimman keskellä minulla oli hyvin vahva intuitio siitä, että elämäni tulee merkittävällä tavalla muuttumaan syksyn aikana. Oli melkein kiire saada muu elämä sitä varten valmiiksi. Niin tulikin. Se ei ehkä muuttunut niin kuin olin unelmoinut. Joskus nurkan takaa tulee vastaan jotain, jota ei ole osannut pyytää, mutta jonka äärelle on pysähdyttävä. Se uusi veikin lopulta hyvin vahvaan kamppailuun itseni kanssa. Kysymys, jonka kuvittelin jo ratkaiseeni eli "Mitä minä tahdon työelämältä" alkoikin pyöriä päässä kovalla voluumilla. Sen myötä jouduin kyseenalaistamaan suuntani, tapani tehdä, uskomukseni ja arvoni.



Ja opin: jos jotakin ei tee sydämellään, siihen ei kannata lähteä mukaan vaikka kuinka tarjottaisi kuuta taivaalta. Ja toisaalta: on oltava uskollinen itselleen ja omille arvoilleen, jotta sydämellä voi olla mukana.

Kun ensi yönä avaan uuden kalenterin, minulla on hyvin vahva tunne siitä, minne olen menossa ja millaisia ovia avaan. Sen myötä yksi osa-alue elämästäni palaa harrastukseksi, iloa vapaa-aikaani tuottamaan. Niin olen kuvitellut tekeväni jo monta vuotta, mutta aina hairahtanut. Koska aiemmin tunne päätöksen oikeellisuudesta ei ole ollut näin vahva. Tämänkin myötä muistan taas, että on katsottava asiat loppuun, jotta ne voi hyvillä mielin kääriä muistojen arkkuun.

Kiitos vuosi 2016 - olit ihana ja armollinen!

perjantai 4. marraskuuta 2016

Hei sinä, 20-vuotias minä





"Rakas 20-vuotias minä,

Terveisiä täältä, 19 eletyn ja koetun vuoden päästä. Olet niin kaunis ja viaton. Uhoa ja naiiviutta täynnä. Ja sinulla on kiire, niin kiire. Oppia ja päästä johonkin. Haluaisit niin olla aikuinen, mutta et tiedä, mitä kaikkea menetät ryhtymällä sellaiseksi. Ja tiedätkö, elämä avaa ovia vain siinä järjestyksessä kuin sen pitääkin. Siispä sinulla on aikaa elää ja kokea. Joten malta hetki, jos toinen.

Tulet kokemaan paljon. Surua ja iloa. Asioita, joita et koskaan haluaisi kokea. Ja niitä toisia. Sinulla on vahva tahto. Sen kanssa kannattaa olla varovainen. Hyvin usein nimittäin saat tahtomasi. Silloinkin kun et sitä ehkä oikeasti halua. Sinun olisi hyvä heti opetella erottamaan se, mitä tahdot siksi, että sinun kuuluu tahtoa siitä, mitä tahdot oikeasti. Sydämesi kertoo sen, jos vain kuuntelet. Tai oikeastaan mielesi. Se on se lämmin tunne, joka leviää kehoosi, kun ajattelet jotain sinulle aidosti tärkeää. Joskus se melkein pakahduttaa. Se on ihan ok. Opettele nauttimaan siitä.

Ajattelet, että ulkoiset seikat kertovat menestyksestäsi ja hamuat niitä siksi. Vasta myöhemmin opit, että menestys on täysin riippuvaista omista arvoistasi ja siitä, miten menestyksen määrittelet. Opit vähitellen ymmärtämään, että kaikki tapahtuu vain tässä ja nyt. Voi kun oppisit sen ennen kuin on liian myöhäistä. Kerron sinulle salaisuuden: sen sitkun jälkeen tulee vain uusi sitkun. Onni löytyy paljon lähempää ja se on löydettävissä helpommalla, jos vain pysähdyt ja kuuntelet - itseäsi.

Opit helposti. Kuluttajien käyttäytymisestä, ilmiöistä, maailman tilasta, liiketaloudesta, siksakista. Ja ainoa asia, minkä toivoisin sinun oppivan hyvin on rakkaus. Että osaisit rakastaa ja antaisit muiden antaa sinulle rakkautta. Etkä vain romanttisessa mielessä vaan muutenkin. Ja siinä samalla ymmärtäisit, että työn ja uran merkitys elämässä on vain n. 1/6. Jos kerran haluat sen numeroina. Ne vievät ajastasi kaiken, minkä niille annat. Mutta ne eivät täytä eivätkä määrittele sinusta senkään vertaa.

Olet herkkä. Sinulla tulee olemaan vaikeuksia sen asian kanssa. Et oikeastaan edes tunnista, kun sinulle sanotaan, että olet herkkä. Assosioit sen pitkään heikkouteen. Et halua olla sellainen. Mutta herkkyys on tärkein ominaisuutesi, monella tavalla. Joskus sinun täytyy osata olla yhtä aikaa luja, mutta herkkä. Että aistit ympärilläsi asioita ja osaat siksi tehdä niin jämptejä päätöksiä. Silloin ymmärrät. Herkkyys tarkoittaa myös sitä, että tunnet, suuria tunteita. Sekin on ok. Nauti niistä.

Koe ja rakasta enemmän, ajattele vähemmän. Valitse miehesi ja asuntosi sydämellä, työsi intohimolla. Etsi ympärillesi ihmisiä, joiden kanssa olet samalla aaltopituudella. Joiden kanssa voit kokea ja nauttia elämästä. Jotka tukevat sinua ja joiden seura tuottaa sinulle iloa. Luota intuitioosi - se on harvoin väärässä. Muista, että uni ja ruoka ovat ystäviäsi, eivät vihollisiasi. Ole uskollinen sille, kuka olet ja mitä tahdot. Opettele tuntemaan itsesi. Se vie sinua eteenpäin.

(Niin, ja sinulla tulee olemaan myöhemmin 80 paria kenkiä. Voit hyvin käyttää opintotukesi ruokaan!)

Olet ihana juuri sellaisena kuin olet. Ja sinä pärjäät, vaikka joskus yrittäisit vähän vähemmän.

Love you,



"





Mitä sinä kirjoittaisit 20-vuotiaalle minällesi?

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Valokuvattavana itseään hyväksymässä

"Minusta ei saada hyviä kuvia." Lause, joka on usein lipsahtanut omiltakin huulilta juuri ennen kuin kamera napsahtaa. Ajatus ja tunne välittyy kuvaan ja niin: jälleen maailmassa on yksi kuva, jossa näytän - omasta mielestäni - kamalalta. Hetkeä ennen on asettauduttu. Yritetty nostaa leukaa, kääntää päätä, vetää vatsaa sisään. Peittää elämän jälkiä. Toivottu valokuvaajalta, että ottaisi kuvan, jossa näytän nuoremmalta, laihemmalta, virkeämmältä - paremmalta. 

kuva: Maria Malmi

Olen ammattini kautta saanut tutustua valokuvaamisen maailmaan eri näkökulmista. Toisinaan minusta on tehty juttuja lehtiin, jolloin olen ollut valokuvattavana. Ammattilehtikuvaaja on parissa kymmenessä minuutissa räpsinyt 250 kuvaa. Lehteen valikoitua kuvaa katsoessani olen usein miettinyt: "Ihanko oikeasti tämä oli niistä paras?" Toisaalta olen ollut stailaamassa kuvia. Huolehtinut siitä, että jos malli liikkuu, vaate edelleen hänen päällään näyttää hyvältä. Seurannut sivusta ammattimaista poseerausta. Asento, hymy ja hienoeleistä liikehdintää kameran tahdisssa: 'räpsräpsräps'. Sellainen on mielikuvani myös tilanteista, kun minusta pitäisi ottaa edustuskuvia, omaa pr:ääni varten. Voi olla, että huolella rakennetun kuvausasetelman ansiosta kuvia ei tarvita kuin muutamia. Loput hoitaa photoshop. Kuvasta tulee hieno, kansikuvamainen. Mutta esittääkö kuva silloin todella minua?

Valokuvattavana oleminen on monellakin tavalla terapeuttista. Yksi keino lisää tutustua itseensä. Antautua ikuistettavaksi juuri sellaisena kuin on. Tarjota kuvalle tarinaa ja sen kertojaksi persoonaansa. Elää hetki sen epävarmuuden kanssa, miltä näyttää. Miellytänkö valokuvaajan silmää vai haluaako hän tarkentaa sittenkin taustaan? Se on pelottavaakin. Kelpaanko minä kuvattavaksi? Entäs jos kamera ei varsinaisesti rakasta minua? Taustalla jylläävät kaikki pohdinnat omasta ulkonäöstä ja sen mahdollisista vioista. Eivät kai nekin tule mukaan kuvaan? 

Kuva: Maria Malmi

Kun kuulin ystäväni, joka on nähnyt minut niin ilossa kuin kivussa, ryhtyneen valokuvaajaksi, aloin suunnitella kuvaustilannetta. Emme olleet nähneet vuosiin, joten jännitti, vieläkö yhteytemme oli olemassa: voinko luottaa häneen? Emme myöskään olleet aiemmin nähneet toisiamme näissä rooleissa - jos nuoruushuumassa otettuja kuvia ei lasketa mukaan. Toisaalta tiesin hänen jo persoonana olevan sellainen, joka vaatisi lempeästi, kehuisi rohkaisevasti, pyrkisi rentouttamaan tunnelmaa kaikin tavoin - ja tarvittaessa malttaisi odottaa, että haluan näyttää itseni kameralle. 

Halusin kuvaushetken, jossa olisin varmasti tilanteesta nauttiva, en niinkään peloissani vatsaa ja poskia sisään vetävä. Näin mielessäni kauniin kuvaushetken syksyisessä puistossa, jo hieman kylmän auringon valaistessa maahan pudonneita keltaisia lehtiä. Mielikuva tarjosi myös loistavan tekosyyn tehdä itselleni uusi iltapuku. Sellaisen, jossa olisi laahus pitsistä, joka istuisi täydellisesti ja jossa minun olisi hyvä olla. 

kuva: Maria Malmi

Olin toivonut etukäteen, että kuvia käsiteltäisiin mahdollisimman vähän. Virheitäni ei tarvitsisi peittää ja poistaa. Tämä osaltaan asettaa kuvaajallekin haasteita. Hänen pitäisi joko ottaa paljon otoksia, jotta edes jotkin onnistuvat (hyväksymme ne molemmat). Tai sitten keskittyä katsomaan niitä kohtia minussa, joiden takia mahdollisesti hylkäisin kuvat (olettaen, että tietää ne). Piirteitä itsessäni, joita en hyväksyisi, vaikka ne olisivatkin totta. Ja kuitenkin kuvaajan pitäisi ensisijaisesti keskittyä valoon, kuvan rajaamiseen, tarkentamiseen ja muuhun tekniseen. Miten hän voisi ajatella siinä samalla minun fiksaatioitani? Tein itse meikin ja kampauksen, jotta näyttäisin varmasti minulta. Niin ihanaa hemmottelua kun toisen laitettavana oleminen onkin. Pyysin mukaan 'kuvausassistentin', jotta voisin kerrankin keskittyä vain näyttämään kauniilta ja esittelemään pukuani. 

Parituntinen kuvaushetkemme oli maaginen. Mitä pidemmälle se eteni, sitä vähemmän muistin enää kameran olemassaoloa. Siitä huolimatta, että poseerasin sille. Hymyilin - jopa nauroin, mitä en koskaan tee kuvissa. En jaksanut välittää puistossa kulkevista muista ihmisistä, jotka varmasti kummastellen tuijottivat minua pitsiunelmassani ohi mennessään. Unohdin jopa täristä kylmän merituulen vaikutuksesta, joka vähitellen kulkeutui luihin ja ytimiin - ja sai nenäni kiiltämään. 900 kuvaa myöhemmin olimme molemmat vakuuttuneita, että "kyllä se täydellinen otos on jo olemassa."

Kuva: Maria Malmi

Kun luottamus kuvaajan kanssa on saavutettu, valokuvattavana on helppo olla. Silloin tietää, että kuvaaja on puolellasi. Hän haluaa vangita linssilleen sinut mahdollisimman hyvässä valossa, ei ketään muuta. Siksi hän ohjaa valonsäteitä osumaan sinuun, jotta hehkuisit. Tarvittaessa hän jopa kääntää auringon kasvoillesi. Hän miettii varjoja, jotta ne tukisivat sinua. Hän muistuttaa leuan asennosta, jotta et päätä liikuttaessasi vahingossa aiheuta itsellesi neljättä leukaa. Ja vinkkaa ryhdin säilyttämisestä, koska tietää, että muuten moitit lopputuloksia sen puuttumisesta. Hän heittää vitsin, kun haluaa vangita aidon naurun. Ja kertoo usein ja monta kertaa, että kuinka kauniilta näytätkään. Koska silloin kerrot sen itse myös kameralle.

Niin, kamera ei valehtele. 

Meidän on usein vaikea hyväksyä omaa peilikuvaamme. Vielä vaikeampaa on hyväksyä itsestä otettuja kuvia, Mitä luontevampi kuvaustilanne on, sitä luonnollisemmalta lopputulos näyttää. Joskus näkemämme totuus ei tunnukaan hyvältä. Koska itseä katsoo jo varautunein ja tietyin ajatuksin latautunein silmin. Tai koska ei halua hyväksyä miltä näyttää.

Näen lopputulokset, kuvat. Ensin silmäni hakevat vain niitä otoksia, joissa olen omasta mielestäni täydellinen: todellisuutta hoikempi, ryhdikäs, rypytön ja puvun helmakin hienosti lehtien päälle asettautunut. Sitten katson niitä kuvia, jotka valokuvaaja on valinnut. Silloin näen itseni. Kiitos valojen ja varjojen näen, kuinka minut on esitetty kauniissa ympäristössä. Sana "kaunis" kumpuaa spontaanisti huuliltani. Se olen minä. En ole täydellinen. Luomiakin selkä täysi, kyynärpäät ryppyiset ja käsivarret alleilla varustetut. Mutta se olen minä ihanassa puvussani. 

Kuva: Maria Malmi

Kuvat eivät vastaa odotuksiani, koska en ole laihempi tai kauniimpi kuin olen. Siksi voisin raivoissani itselleni siitä, miltä näytän, heittää kaikki juuri tehdyt kuvat roskiin.

Kuvat ovat paljon enemmän kuin odotin. Koska ne saavat minut tarkastelemaan itseäni ja tarjoavat minulle mahdollisuutta hyväksyä itseäni piirre kerrallaan... Kunhan katson niitä armollisin silmin.

Kuvissa esiintyvälle ihmiselle tahdon sanoa: "olet kaunis!"
Meistä jokainen tarvitsee kuulla sen toisinaan itseltään. 


Valokuvat: Maria Malmi, www.mariamalmi.com

maanantai 5. syyskuuta 2016

Yrittäjyydestä

Tänään vietetään yrittäjän päivää. Lisäksi yritykseni - esikoiseni, kuten tavataan sanoa - täytti vastikään 10 vuotta. Yrittäjyys on viime aikoina ollut paljon mielessäni. Siksi suon sille muutaman sanan...




Oma yrittäjätarinani sai alkunsa mahdollisuudesta. Elämän tarjoamasta sellaisesta. Olin irtisanoutunut edellisestä työstäni ja vietin kesääni totaalisen uupuneena. Varmana siitä, että jäisin jaksamisestani viimeistään psykologisissa testeissä kiinni, jos rekrytointiprosesseissa niin pitkälle pääsisin. Pari kuukautta mietin, mitä haluaisin elämässä tehdä. Jo aiemmin olin huonoina päivinä (joita oli riittänyt) haaveillut muoti- ja vaatealan töistä ja niihin valmistavista kursseista Euroopassa. Koska olin itse irtisanoutunut, minulle lankesi työttömyyskorvauksiin 3 kk karenssi. Halusin kuitenkin tehdä jotain. Menin Suomessa stailistikurssille, joka sopivasti alkoi "lomani" päätyttyä. Sen ensimmäisellä viikolla pääsimme muotinäytöksen takahuoneeseen työharjoitteluun. Se oli erilaisuudellaan terapiaa mielelleni ja sielulleni. Samalla tutustuin yhteen nykyisistä pääyhteistyökumppaneistani, joka pian vihjasi, että keikkoja voisi olla, mutta mieluiten toiminimen kautta laskutettuna. Alalla normaali käytäntö.

Samaan aikaan kaivoin mielestäni kaikki ne mietelmät ja haaveet yksityisasiakkaiden auttamisesta pukeutumiskysymyksissä ja mietin, voisiko se olla päätuotteeni itseäni markkinoidessa. Pian kerroin kampaajalleni, että pohdin personal shopper -yrityksen perustamista. Hän soitti minulle seuraavana päivänä ja kysyi: "Mulla ois sulla asiakas, otatko?" Hetken änkytettyäni vastasin: "Kyllä kiitos, otan."

Ilman tarkempia suunnitelmia, ilman rahoitusta. Itse asiassa - koko yritystä ei ollut edes paperilla karkeina suunnitelmina vielä olemassa. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mihin olin lähdössä. Välillä mietin, onko oikein vieläkään. :D (Enkä suosittele kenellekään lähteä yrittäjäpolulle näin.)

Sanon usein, että yrittäjyys on ennen kaikkea matka itseensä. Minään johtajana, ideoiden toteuttajana, ongelmien ratkaisijana, työntekijänä, asiakassuhteiden hoitajana. Minä ottamassa vastaan palautetta - ruusuja ja risuja. Minä keksimässä nopeasti uusia suuntia, jos aiemmat tuntuvat päätyvän umpikujaan. Minä selviämässä taloushuolien aiheuttamasta stressistä. Minä yksin vastuussa kaikesta - hyvässä ja pahassa.

Vähitellen se kaikkein ankarin ja vaativin pomo löytyikin joka aamu omasta peilistä katsomassa suoraan silmiin.

Jos yrittäjän elämä toisinaan vaatii ja varastaa energiaa, se myös palkitsee. Se tunne, kun saa itse suunnittelemastaan ja toteuttamastaan palvelusta ensimmäisen kerran hyvät palautteet ei unohdu koskaan. Se kaikki kiitos on vain minun!  Polttoainetta, jolla jaksaa seuraavat hetket. Juuri se buusti, jonka joskus tarvitsee tuoteideoita suunnitellakseen - ja seuraavia asiakkaita himpun verran paremmin palvellaakseen. Vastapuolena on, että myös risut on kannettava itse. Totuus joskus satuttaa. Niissäkin hetkissä voi joko huutaa itselleen pää punaisena - tai päättää ottaa opiksi. Suosittelen jälkimmäistä.



Yrittäjyydellä voi rikastua, mutta lopulta vain harvalle käy niin. Suuri osa mikroyrittäjistä elää vain himpun toimeentulorajan yläpuolella. Sen minkä he mahdollisesti häviävät rahassa ja sen mukanaan tuomassa elintasossa, he voittavat elämän sisällössä. Myös minulle yksi tärkeimmistä tekijöistä yrittäjyydessä on se, että saan viettää aikaani, kehittää itseäni ja osaamistani, työskennellä minulle tärkeiden asioiden parissa. Itse asiassa teen lähes yksinomaan asioita, joista pidän ja jotka tuottavat mielihyvää. Poikkeuksena kirjanpito, jota en ole vieläkään ymmärtänyt ulkoistaa.

Yrittäjäkausi on ollut tärkein opettajani, kaikessa. Se on laittanut asioita tärkeysjärjestykseen. Auttanut minua tunnistamaan arvojani ja vahuuksiani. Heikkouksiakin, totta kai. Niihin on myös helppo puuttua, kun on itse vastuussa kaikesta. Ne kun ovat vain kehityskohteita. Samalla tavalla kuin uhat ovat asioita, jotka pitää ensin kohdata ja hyväksyä, sitten jotenkin joko kääntää vahvuuksiksi tai ottaa muuten haltuun. Ympäristön, maailman puheenaiheiden, trendien, yleisen mielipiteen seuraaminen on yrittäjälle erityisen tärkeää: silloin on mahdollisuus ennakoida muutoksia siinä sosio-ekonomisessa systeemissä, jossa toimii.

Juuri nyt tunnen yrittäjyyteni olevan jonkinlaisessa risteyskohdassa. Oppivuodet alkavat olla takana, oppirahojakin on maksettu. Vasta nyt tunnen oikeasti olevani valmis kääntämään katseeni siihen, mistä välillä tuntuu olevan vaikea puhua, mutta joka on lopulta olennaisinta yrittäjyydessä: rahaan. Minulla on koko ajan ollut useampia tukijalkoja ja parhaillani mietin, miten niitä päivitän. Mitä lähden kehittämään ja vahvistamaan? Tulisiko joistain luopua? Olisiko näköpiirissä aivan uusia? Miten kehitän tuotteitani ja toimintaani niin, että raha olisi jatkossa ystävä, tuki ja turva? Ei vain se, jonka perässä hädissäni juoksen.



Yrittäjyys kun on kuitenkin ennen kaikkea asenne. Suhtautumistapa itsensä ja maailman kehittämiseen. Se on halua yrittää ja onnistua, menestyä. Oppia virheistä, tahtoa nousta jaloilleen kerta toisensa jälkeen. Se on vilpitöntä halua tarjota asiakkaalle jotain sellaista tuotetta ja palvelua, josta uskoo hänen hyötyvän. Samalla kun elää ja toteuttaa omaa intohimoaan.(Ja toivoo, että joku maksaa siitä.)

Mitä yrittäjä tarvitsee menestyäkseen? Hyvän tuotteen. Ripauksen hulluutta, hurja määrä tahtoa ja sisua - ja uskoa. Asiakkaita ja sparraajia, vierellä kulkijoita, kuuntelijoita. Päälle vielä rutkasti onnea.