sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Missä haluan kehittyä?

Meillä on paljon taitoja. Kaikilla meistä. Olemme kartuttaneet niitä päivästä yksi. Monet auttavat meitä tekemään työmme. Toisista saamme erityistä palautetta myös muilta. Jotkut ovat vain arkipäivää, niiden ansiosta arkemme pyörii. Sitten on niitä taitoja, jotka tarjoavat meille ainakin silloin tällöin flown kokemuksia. Taitoja, joissa haluamme kehittyä, joihin liittyy tiedon ja oppimisen jano. Taitoja, joita haluamme käyttää lisää.



Ympärilläni on juuri nyt paljon nelikymppisiä. Osa juuri täyttänyt, osa tätä yhtä elämän rajapyykkiä (kriiseistä päätellen) lähestyviä. Monet heistä kysyvät itseltään, mitä haluavat työelämältä ja elämältä. Kuin juuri näihin vuosiin kuuluisi kyseenalaistaa oma olemisensa ja taitonsa.

Me nelikymppiset olemme saavuttaneet jo paljon. Monet meistä on edennyt menneiden n. 15 työvuoden aikana pidemmälle kuin vanhempamme koskaan. Koska meistä suurin osa on opiskellut, olemme jo ainakin kerran tehneet valinnan siitä, mitä taitoa lähdemme kehittämään ja minkä ympärille rakennamme työelämämme. Jotkut meistä on ehtinyt kyseenalaistaa tämänkin päätöksen jo monta kertaa. Onneksi se on nykyisin mahdollista. Olemme saaneet käyttää taitojamme, kehittää niitä - ja vähitellen on tullut vastaan kysymys, mitä sitten. Seuraavat asemat työelämässä ovat joko kaukana, vaatisivat paljon työtä ja opiskelua. Tai ne eivät muuten herätä innostusta vastuillaan tai työnkuvallaan. Sitä jotain uutta, sisältöä elämään, täytettä luontaiseen tarpeeseen oppia uutta (ajattelen, että se on ihmiselle luontaista, lapsista näin päättelen...) etsitään harrastuksista, kädentaidoista, opiskeluista, uudesta ammatista, uusista ihmissuhteista - jostain.

Työn tai elämän ei tarvitse tuottaa flowta koko ajan - jos se tuottaa, ollaan helposti kierteessä, jossa leijumisen tunnetta janotaan jatkuvasti. Pian mikään ei tunnu miltään. Motivaation näkökulmasta tekemisen pitäisi olla riittävän kiinnostavaa, mutta myös sopivan haastavaa. Jos osaamme jokin asian hyvin, kokemus sen tekemisestä vaikka silmät kiinni tuottaa hetkellisesti mielihyvää, mutta alkaa ajan myötä tuntua puulta. Toisaalta jos haasteet ovat liian suuret, ne lamauttavat heti alkuunsa: matka niiden saavuttamiseksi tuntuu liian pitkältä vaikka kuinka rakastaisikin matkustamista. Haasteet ruokkivat kehittymisen tarvetta ja asettavat tavoitteita.

Olen itsekin ajatellut pitkään, että tie intohimon, hyvän elämän luo löytyy vastaamalla kysymykseen "mikä tekeminen tuottaa minulle mielihyvää". Olen ollut vakuutunut siitä, että pelkkä osaaminen ei riitä, tekemisestä täytyy saada myös iloa. Olen viime ajat ollut projektissa, jossa olen saanut käyttää laajasti osaamistani. Motivaationi on kuitenkin ollut jos ei kateissa niin vaihtelevaa. Siitä huolimatta, että saan muilta kiitosta tekemisestäni. Sisimmässäni olen kuitenkin kaivannut jotain muuta.

Kunnes saan mikin käteeni. Tarkoituksen pitää 15 minuutin johdanto. Ensimmäiset sanat tulevat opetellusti. Sen jälkeen päätän luopua käsikirjoituksesta ja puhe alkaa soljua. Tästä nautin. Tätä haluan lisää, tässä haluan kehittyä paremmaksi. Pienessä hetkessä unohtuu se kaikki muu, joka on tuntunut enemmän vain työltä.

Jos se olennainen kysymys ei olekaan, missä olen hyvä - vaan missä haluan yhä kehittyä?

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Tervetuloa Kesä!

Hei moi Kesä,

Kiva kun olet täällä. Olethan sinä jo, koska parvekkeeni mansikatkin punertuvat ja ilta-aurinko lämmittää loungeani. Tässä parvekkeella on hyvä olla. Rauhaisaa ja viihtyisää. Kaunista. Luulen, että tapaamme täällä usein, vaikka yrittäisitkin välillä murjottaa ja työntää minua pois.

Kun en kykene asettamaan pitkän ajan tavoitteita, voin hyvin ajatella vain lyhyen tähtäimen suunnitelmia. Mitä minä odotan sinulta, Kesä?



Rauhaa odotan, mielenrauhaa. Että näkisin kaiken kauneutesi. Että osaisin nauttia hetkistä kanssasi. Niistäkin, kun vuodatat kaiken rankkasateena niskaani tai jyrähtelet mennessäsi. Mutta vielä enemmän niistä, kun suodatat ilta-auringon valon puiden lehtien läpi ja puhdistat mieleni. Tässä istuessani, vaikka vesi on kaukana, voin kuulla sen liplattavan. Hellien ja hyväillen, rauhoittaen. Koska vesi ja ilta-aurinko liittyvät mielikuvissani aina yhteen.

Toivon, että ensin annat minun levätä. Ilman pakonomaista kiirettä kerätä mahdollisuuksia kokemuksiin, joita talvella ei ole. Toivon, että pysäyttäisit minut ja kehoni myös. Hengittämään ja nauttimaan. Vähitellen ujuttaisit lämmön kaikkiin ajatuksiini. Jotta voisin aikanasi huomata ideoiden taas syntyvän, tavoitteiden asettuvan, unelmien koostuvan - elämän asettuvan raiteelleen.

Haluaisin, että myötäsi saisin taas kosketuksen minuuteni syvyyksiin. Analysoivaan, pohdiskelevaan, oivaltavaan minääni, joka tahtoo oppia ja kehittää uutta. Siihen pieneen tyttöön, joka kesäisin juoksi paljain jaloin hiekkatietä uimaan ja polski kauan, vaikka oli ihan liian kylmää vettä. Siihen, joka nosti rapuja käsin purosta, vaikka pelotti - pimeä metsä ympärillä ja rapujen sakset. Joka vähän vanhempanakin voi istua vaikka kuinka kauan tuijottamassa järvelle tai merelle antaen ajatusten tulla ja mennä, pääasiassa mennä. Siihen, joka pyyhkii aina kesän tullen ompelukoneestaan pölyt, ostaa uuden kaavapaperirullan ja nauttii luomisestaan. Vaikka ulkona paistaisi aurinko. Ja joka syö joka päivä jäätelön. Koska voi.

Ja sitten kuitenkin odotan jo elokuun iltoja, vaikka pitäisi ensin elää sinut, Kesä. Odotan, että saan laittaa jälleen mustan mekon päälleni, aloittaa jotain uutta. Koska tiedän olevani silloin ehjempi, kokonaisempi, tasapainoisempi, valmiimpi, rauhaisampi - viisaampi. Kiitos sinun.

Kesä, tervetuloa. Olethan ihana.





lauantai 20. toukokuuta 2017

Totuuden hetket





Istun aamukahvilla ja pitkästä aikaa hymyilen. Nautin. Viikkojen jälkeen jokin liikahtaa sielussani. Idea, innostuksen pilkahdus. Voin kuulla, kuinka aivoissani solut liittyvät yhteen tuottaen uutta. En siis ole niitä kaikkia turhatutumisen keskellä vielä tuhonnut. Jokin ilon pulpahdus tapahtui jo muutama päivä sitten istuessani ystävän kanssa maailmaa parantaessa. Kesken puheen silmiini syttyi valo, kehoni täytti odotuksen ja innostuksen tunne. Se ei jäänyt meiltä kummaltakaan huomaamatta. Se hetki ei mennyt huomaamattani ohi. Olin siitä täysin tietoinen.

Hetkiä ja tunteita, joissa elää totuus. Joilla on tarkoitus osoittaa sormella meille tärkeitä asioita - ja jotka muistuttavat kaipuusta. Niitä, joissa tietää ihan tarkkaan, mitä pitää tehdä. Sumuinen mieli ei niitä välttämättä aina huomaa. Kiireinen arki peittää ne helposti alleen. Koska seuraava hetki on jo niin tulossa... Tänä aamuna takerrun tähän, vietän hetken jos toisen. Keitän kolmannenkin latten. Nautin kaikista hulluista ideoista, jotka tanssivat piirileikkiä mielessäni. 

Minä elän ideoista ja inspiraatiosta, luovuudesta. Elän unelmista. Ilman niitä olen vain suorittava kone. Kone, joka joskus yskähtelee ja tuottaa pahaa ääntä. Joka ylikierroksille siirtyessään ja lämmetessään voi toimia arvaamattomasti. Usein se kuitenkin tikkaa tasaisen varmaa laatua. Kone, joka kaipaa toisinaan öljyä ja voitelua, vuosihuoltoa. Ja jonkun valvomaan ainakin etäältä, että käyn. 

Mutta en tahdo olla kone.

Toisinaan mietin, miksi aitoja ideoita, luovuutta ja inspiraatiota ei voi tuottaa keinotekoisesti. Itsellänikin on ainakin matkalaukullinen erilaisia työkaluja mielen järjestämiseen ja työstämiseen. Ehkä toinenkin. Kuitenkaan kun mieli on laskeutunut sumuun ja koneen on-näppäintä painettu, niistä mikään ei tunnu hyvältä tai pätevältä. Ei osaa ottaa käteensä sitä oikeaa kirjaa, joka tällä kertaa auttaisi navigoimaan sumusta pois. Ei vaikka kuinka olisi kouluttautunut coachiksi ja tietäisi kokemuksestaan, mikä se sumu on ja miten sieltä pääsee pois.

Pitää vain odottaa. Että ensin tulee ajatus ja sitten ymmärrys. Lopulta myös ratkaisu.

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Tyhjyydestä

Kun elämämme täyttää ilo, toivomme, että osaisimme nauttia ja ottaa siitä kaiken irti. Kun elämämme täyttää suru, kuulemme usein, että kohtaa se ja anna sille aikaa. Älä pakene. Stressiäkin suositellaan arkipuheissa vain kestämään. Kunhan tiedämme, milloin se loppuu ja miten se pidetään hallinnassa. Pelotkin kehotetaan vain kohtaamaan, jotta voisimme ne käsitellä - ja voittaa.



Kun on tyhjä olo, emme osaa olla. On kiire täyttää se tavoitteilla, odotuksilla, toiveilla. Etsiä väen väkisin sen jonkin jo poistuneen, valmistuneen tai täydeksi tulleen tilalle jotain, jotta ei vain tarvitse olla tyhjä. Emme me kehoita ystäväämme nauttimaan tyhjyydestä. Viettämään siellä hetkiä rauhassa, jotta voisi tulla jälleen täydeksi. Enemmänkin otamme tuolin hänen viereensä, vedämme syvään henkeä ja sitten kysymme: mitä se jokin voisi olla, joka veisi tyhjyyden pois? Käännämme hänen apunaan jokaisen kiven, jotta tyhjyyteen tulisi edes jotain.

Tyhjässä olotilassa saattaa tehdä kaikkea mahdollista täydentävää. Shoppailla ja juhlia. Etsiä vierelle ketä-vain-ihmisiä. Hypätä hullunrohkeasti epämukavuusalueelle. Aloittaa uusi harrastus, uusi käytäntö, uusi muistikirja, uusi dieetti, uusi opiskelu, uusi kädentaito...

Tyhjyydessäkin vain pitäisi osata olla. Hetken ilman tavoitteita ja tahtomisia. Tuntea projektittomuuden autio kailotus sisikunnassa. Se tuntuu siltä, kuin istuisi juuri tyhjennetyn kirjaston lattialla. Vain pieni, pois vietyjen kirjojen tarinoiden värinä täyttää tilan. Se ei kuulosta eikä tunnu miltään. Mutta se on. Muisto siitä, että juuri on tapahtunut jotain suurta. Yhdistettynä tietoisuuteen siitä, että kohta jotain uutta suurta alkaa tapahtua.

Tarvitsemme tyhjyyttä. Niin kuin matkaaja tarvitsee levähdyspisteitä. Ylivirittyneet aivomme tarvitsee sitä. Kuumina käyvät tunteemme myös. Luovuutemme perusta on olemisen olotilassa, johon laskeutuminen on niin vaikeaa. Ilman tyhjyyttä moni idea olisi jäänyt syntymättä, moni teko tekemättä.

Miksi sieltä on aina niin kiire pois?

torstai 16. maaliskuuta 2017

Arvot hyvän elämän kriteereinä

"Mikä muu sinulle on elämässäsi tärkeää kuin..." Kysymys tunkeutuu tietoisuuteeni läpi kyynelten ja niiden muodostaman suojamuurin. Reaktiostani tiedän heti, että tämä on juuri se, joka aloittaa päässäni jälleen eräänlaisen legopalikoiden uudelleenjärjestäytymisen. Päässäni rätisee, kun hermoradat, assosiaatioketjut tai mitkä lie yhdistyvät jälleen toisin. Mieli skannaa varastohyllyjään etsien laatikkoa, jossa lukee päällä: "Tärkeää!" Olen kysymyksestä yllättynyt. Kuin se olisi jotenkin täysin uusi ja ennen kuulumaton. Vaikka olen kuullut sen usein ja kysynyt sitä itsekin. Itseltäni ja muilta. Olemme ytimessä. Puhumassa arvoista.


Arvot ovat itse itsellemme asettamia hyvän elämän kriteereitä. Ne ovat uskomuksia siitä, miten mielestämme elämää tulisi elää, miten asioiden tulisi olla. Ajattelemme niiden olevan pysyviä, koska ne muuttuvat hitaasti. Osa arvoistamme tulee kotoa, kasvatuksen myötä. Osa ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen kulttuurista. Nekin me muokkaamme mielessämme vähitellen itsellemme sopiviksi. Standardeiksi, joita vasten väistämättä peilaamme kaikkea kokemaamme, jokaista valintaamme ja ratkaisuamme.

Arvot muuttuvat matkalla, mutta eivät kovin heppoisin perustein. Jotta jostakin asiasta tulee itselle arvo, se täytyy kokea erityisen tärkeäksi, elämää olennaisesti määrittäväksi, hyvän elämän kokemusta lisääväksi. Jotta arvo muuttuisi toiseksi, tarvitaan paljon tietoa ja omakohtaista kokemusta. Muutoksen tärkeys täytyy itse tuntea ja kokea.

Kun elämä järkkyy, tapahtuu jotain, joka on vastoin omia arvoja. Perustaa heilutetaan. Joudumme turvattomuuden tunnemyrskyyn. Sen myötä joudumme joko hyväksymään ristiriidan tai muuttamaan jotain - usein arvojamme, jos itse asiantilaa emme voi. Koska ympäristö on täynnä kilpailevia arvoja, hypääminen omien arvojen vastaiseen elämään on helppoa. Maailma on houkutuksia täynnä. Jokin toinen arvoympäristö kun voi tuoda meille enemmän hetkellistä ihailua ja arvonantoa, jopa rakkautta ja onnea. Kokemamme sisäinen ristiriita saa meidät kuitenkin lopulta joko siitä luopumaan tai - muuttumaan.

Mitä enemmän ihmettelen omia elämäni kriisejä ja vaikeita valintatilanteita, sitä merkityksellisimmiksi koen arvojen roolin niissä. Pinnallinen käytöksen tai ajattelun muutos saattaa toimia ensiapuna. Mutta todellinen muutos ja eheytyminen alkaa vasta, kun löydetään ratkaisu, joka on omien arvojen mukainen. Kyynelten loppuminen ei riitä. Täytyy tietää, miten ne saadaan jatkossakin pysymään poissa.

Omien arvojen vastainen elämä väsyttää. Se turhauttaa ja katkeroittaa. Jopa sairastuttaa. Olemme erilaisia siinä, kuinka kauan mielemme kestää sisäistä ristiriitaa. Usein pitkittyneeseen väsymykseenkin etsitään syitä läheltä: nukuin huonosti ja liian vähän. Vaikka todellisuus voi olla, että elää itseään vastaan, joka on uuvuttavampaa kuin ajattelemmekaan. Silloin pieni hetki tärkeän asian parissa ei enää riitäkään palauttamaan energiatasoja. Tarvitaan suurempia muutoksia.

Kun elämä hymyilee ja omaa onneaan hehkuttaa, on helppo nähdä yhteys tapahtumien ja omien arvojen välillä. Elämä sujuu juuri niin kuin on toivonut. Unelmat kertovat arvoistamme. Niiden toteutuminen siitä, että myös maailma tarjoaa meille sillä hetkellä arvojemme mukaista elämää.

Arvojen äärelle harvoin pysähtyy silloin, kun elämä sujuu. Enemmänkin kiinnostumme niiden tarjoamasta ymmärryksestä ja turvasatamasta vasta, kun elämä on jo heitellyt. Niihin tutustuminen vaatii itsensä tutkailua. Uskallusta kuunnella itseä. Kykyä erottaa se, mitä on siitä mitä muut haluavat olevan. Halua vastata kysymykseen rehellisesti: mikä on minulle tärkeää?

Vastaus voi yllättää. Mutta sen löytäminen voi mahdollistaa jälleen sen, että ponnistaa arjen haasteisiin vakaalta maalta, mielihyvää kokien.












keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Se toinen minä

Hei sinä  siellä peilissä. Sinä, jolla on tyhjät silmät ja hymytön naama. Mihin sinä piilotit sen toisen. Iloisen, tasapainoisen, unelmoivan, haaveilevan? Se oli tässä vielä puoli vuotta sitten. Minne hänet karkoitit?



Hän joo halusi muutosta. Meni tyhmänä kertomaan sen kaikille, asettui odottamaan. Kunnes se muutos tuli ja hän heti tajusi, että tilausta olisi pitänyt tarkentaa. Olitko se sinä irvistelijä siellä peilissä, joka toit tämän muutoksen? Tajusit tilaisuutesi tulleen. Näit mahdollisuuden jälleen ottaa minusta vallan. Bitch.

Olen 10 vuotta taistellut sinua vastaan. Puhunut, syönyt lääkkeitä, tehnyt erilaisia harjoituksia, istunut terapioitavana ja coachattavana, etsinyt ilon lähteitä heinäsuovasta, keksinyt ratkaisuja... vain, jotta sinä katoaisit. Häipyisit kuin tuhka tuuleen. Koska sinun kanssa minä en jaksa. Sinä olet kova. Sinä et ymmärrä. Sinä ruoskit minua tekemään enemmän, vaatimaan enemmän, odottamaan enemmän silloinkin kun olen jo polvillani itkuni voimasta.

Sinä kuvittelet, että hyvä asema, parempi työ ja raha ovat avain onneen. Sinä myös kuvittelet, että vain olemalla yliosaaja, parempi kuin kukaan muu, elämässä pärjää. Mutta olen minä pärjännyt ilman sinuakin. Paremmin kuin hyvin. En välttämättä noissa asioissa, mutta niissä, mitkä olen kokenut tärkeiksi. Kuten ihmissuhteet. Hymyileminen, Tunteminen. Merkityksellisten asioiden tekeminen. Minä itse.

Ja sinä tiedät, että minä, joka nyt puhun, olen todellinen minä. Minä haluan mielenrauhaa. Haluan iloita ja nauttia elämästä. Haluan kokea ja nähdä. Minä haluan välittää siitä, mitä laitan suuhuni, aamulla päälleni. Minä haluan voida nauttia ihmisistä ympärilläni. Maistaa samppanjan pähkinäisyyden, tuntea juoksun flown, ajautua ompelun ja musiikin vietäväksi. Ja kyllä, me molemmat tykkäämme mustasta, mutta minä en välittäisi siitä harsona kasvoillani. Muurina sydämeni ympärillä.

Miksi sinä tulit? Miksi et vain voinut pysyä poissa?
Ja miten ihmeessä kykenit ottamaan vallan niin nopeasti? Juuri kun olin sinut unohtanut...

perjantai 10. helmikuuta 2017

Yksinkertaistamisen ihanuudesta




Minulla on meneillään yksinkertaistamisen kausi. Haluaisin kovin vedellä mutkia suoriksi. Kiteyttää ja suoraviivaistaa ajatteluani - ja myös toimintaani. Kysyä vain kolmen sanan kysymyksiä. Tai tiivistää ajatteluani viiden sanan lauseiksi, kahden lauseen virkkeiksi. Piirtää koko liiketoimintani yhdeksi kukaksi. Kiteyttää koko liiketoiminnan suunnitelma 10 askeleiseksi portaikoksi.

Yksinkertaistamisen kautta mielen kaaos helpottuu. Elämä näyttää hallittavammalta, askeleet pienemmiltä, moni tavoite saavutettavissa olevalta. Asioista tulee järkeenkäyviä ja ymmärrettäviä. Mahdollisia. Jotkut näyttäytyvät jopa helppoina, itsestäänselvinä: "Eihän se niin vaikeaa voi olla."

Kun puhutaan yksinkertaistamisesta elämänhallinnassa tai bisneselämässä, itsestä tuntuu usein naiivilta. Kuinka paljon teen hallaa bisnesajattelulle, jos tiivistän sitä vähän. Tai oman elämäni ajattelulle; mitä jätän huomioimatta? Molemmat kuitenkin ovat monisyisiä ja niin, ongelmia täynnä. Itsekin tuhansia tunteja molempien pohditaan käyttäneenä, vivahteita analysoineena ja raportoineena. Yrittäen löytää neulaa heinäsuovasta. Keksiä jonkin piilossa maanneen nanokokoisen pointin, joka ratkaisee koko yhtälön ja jonka ansiosta maailmaan saadaan rauha. Tai ainakin omaan mieleen.

Ja kuitenkin, loppujen lopuksi, kolme pientä kysymystä oman itsensä ja elämänsä ajattelussa vie jo pitkälle:
  1. Kuka minä olen? 
  2. Mitä minä haluan?
  3. Mikä on minulle tärkeää?
Minkä tahansa bisneksen taas pitäisi perustua seuraaviin ajatuksiin:
  1. Kannattaa myydä kalliilla, ostaa halvalla.
  2. Myynti on ratkaisujen tarjoamista ongelmiin.
  3. Asiakaslähtöisyys on asiakkaiden kohtaamista (siellä missä he ovat).

Ja jos vielä mietin omaa työelämääni ja tyytyväisyyttäni siinä voin kysyä itseltäni:
  1. Teenkö oikeita asioita?
  2. Teenkö oikeita asioita oikealla tavalla?
  3. Teenkö oikeita asioita oikeiden ihmisten kanssa?
Ja jotta kehitys ei pysähtyisi, voisi tyytyväisyyden
tilassa lisäksi kysyä: missä haluan tulla paremmaksi?

Kun puheesta jättää pois hienot korulauseet, että-jotta-koska-kun-jos-mahdollista-epäröinnit, vaikeasti ymmärrettävät sanat, elämä alkaa näyttäytyä hyvin yksinkertaisena. Samalla puheesta (tai ajattelusta) tulee hyvin voimallista ja vaikuttavaa, asioiden merkityksellisyyttä korostavaa. Eteenpäin vievää.

Jospa elämän hienous perustuukin sen yksinkertaisuuteen? Siitä huolimatta, että se on monisyistä ja vivahteikasta. Onni lepää niissä pienissä hetkissä, jotka kulloinkin saavat meille hymyn huulille. Tai tuo meille hetkellisen armon vieden meidät olemisen olotilaan. Oivalluksen siemenissä. 

"Aamulla herään, illalla menen nukkumaan. Siinä välissä on vain täydellisiä hetkiä, jotka seuraavat toinen toisiaan."


lauantai 4. helmikuuta 2017

Tervetuloa uusi tulevaisuus!

"Tulevaisuus määrittää, miten menneisyyttä tulkitsemme." Lause, joka muutti elämäni ja jota olen kirjoituksissani jo monta kertaa toistanut. Toivo vahvistuu toistoista. Tuon lauseen kuulin istuessani ensimmäistä päivää LTI:n Ratkaisukeskeinen coach -koulutusohjelmassa. "Olen vihdoin oikeassa paikassa" kirjoitin Facebookiini kun vain kaksi tuntia oli koulutusta takana - ja monen monta edessä. Tuossa hetkessä preesenselämästään ja tähän hetkeen jämähtäneisyydestään ylpeä avautui unelmoimaan ja katsomaan tulevaisuuteen. Ja samalla asettautui järjestykseen se, jolle niin monien elämänohjeiden mukaan on pitänyt kääntää selkänsä: menneisyys.



Meillä ihmisillä on tarve puhua todellisuudesta. Siihen kuuluu menneisyys. Se sisältää paljon onnistumisia. Olemme ennenkin käyttäneet luonteemme vahvuuksia hyödyksemme, oivaltaneet, tehneet oikein. Ne kaikki samat voimavarat ovat myös jatkossa käytössämme, kunhan ne vain tunnistamme ja hyväksymme. Menneisyyttään voi katsoa kriittisin silmin, jolloin saattaa nähdä paljon mustaa, vääriä valintoja, pelkoa ja epäonnistumista. Tai sitä voi katsoa armollisin silmin, jolloin näkeekin, miten paljon on vuosien varrella tehnyt hyvää, oppinut ja onnistunut.

Olen aina ollut muutoksen puolella. Ehkä jopa niin, että en ole aina halunnut elää tätä hetkeä, koska olen toivonut sen pian muuttuvan. Mutta en ole siihen aina uskonut. Motivaatio on jäänyt vaillinaiseksi. Silti muutos on aina mahdollisuus! Jokainen etsii ja löytää oman reittinsä siihen. Maan, meren tai ilman kautta. Vaikka jokainen luo oman polkunsa, silti helpompaa on, kun sillä taivaltamiseen löytää kumppaneita, kanssamatkustajia, joille voi omasta onnistumisestaan jakaa. Miten saan heidät pysymään matkassa? Aiemmin saatoin ajatella, että tarjoamalla kuuta taivaalta, maallisen mammonan ja avautuvien uusien asemien kautta. Nyt ymmärrän paremmin, että usein yksi pieni sana - kiitos - riittäisi.

Juuri nyt tiedän olevani uuden kartan reunalla. En malta odottaa, että pääsen luomaan unelmakuvia, jotka paljastavat arvoni ja sisimmän tahtoni. Sen tiedän, että olen lähdössä johonkin, jota voi pitää erityistä luovuutta vaativana prosessina. Coachina - jollaiseksi valmistuin - tulen kysymyään usein ihmeistä. Jos en tiedä mitä kysyä kysyn, mitä pitäisi kysyä seuraavaksi. Opettelen ajamaan itseni not knowing -tilaan, joka on haastavaa kaiken muka tietävälle. Luotan siihen, että monet kiperät tilanteet elämässäni voin muuttaa vain hölläämällä omaa mieltäni ja vaihtamalla näkökulmaa. Se miten asioita kysyn ja esitän vaikuttaa vastapuoleen. Rakennan siltoja, heittäydyn välillä turistin osaan, jotta näen laajemmin. Ja tiedän, että ihmiset tietävät itse, mikä heille on parasta. Jatkossakin haluan muistaa, että minä hallitsen omaa aikaani - se tuntuu yrittäjästä hyvältä. Ja erityisesti: jokainen oppilas ja opettaja on toisilleen aina opettaja  ja oppilas.



Tulevaisuuden stressijanaa katsellessani toivon sen olevan vain pientä, mukavaa värähtelyä. Olen kuin pieni lapsi lelukaupassa. Silmäni kiiltävät innosta, sydän pamppailee mukana. En meinaa maltaa olla paikallani. Ja niin pitääkin olla. "Ihminen syttyy siitä, kun hän puhuu itseään kiinnostavista asioista."  Enkä vain puhu, ajattelin elää edelleenkin omien arvojeni mukaisesti.

Koulutuksen myötä yhden taikateatterin verhot sulkeutuvat. On aika nousta itse estradille. CocoStyle on jo vaihtunut Cocomind:ksi. Pian sen voi kertoa kaikille. Sen myötä haluan tulevaisuudessa olla mukana auttamassa tavoitteiden asettamista ja niihin pääsemistä. Taksikuskina tai vierellä kulkijana. Kysyjänä ja tukijana. Uskon valajana, arvoista keskustelijana. 



lauantai 31. joulukuuta 2016

Kiitos 2016!

Vuoden 2016 viimeinen aamukahvi.

Hetkellisesti tuntuu siltä, että mikään ei ole muuttunut. Sitten avaan Instagram-tilini, jossa olen pitänyt koko vuoden kuvapäiväkirjaa. Huomaan pian, että elämäni on ollut täynnä kaunetta ympärilläni, upeita ja merkityksellisiä hetkiä ihanien ihmisten kesken, hyvää ruokaa ja juomaa, hymyssä suin tehtyjä juoksulenkkejä, kokemuksia ja elämyksiä.




Käperryn sohvannurkkaan miettimään hieman tarkemmin. Tämä on ollut coachingin vuosi. Itseni ja muiden. Olen saanut olla monen kasvutarinassa mukana ja tahdon sitä olla tulevaisuudessakin. Erilaisten portaikkojen, asteikkojen ja listojen - sekä keskustelujen - kanssa vietettyjen hetkien ansiosta itsellä on harvinaisen vahva näkemys siitä, miten elämä on kehittynyt. To do -listalta on monta asiaa pudonnut pois, yhä useammin tilalle kirjaantunut ajatus "nauti siitä, mitä sinulla on." Sen myötä luottamus elämään on vahvistunut entisestään. Kuten myös ajatus siitä, että laadulla ja ilolla on paljon suurempi merkitys kuin määrällä.

Menneen kevään ja kesän elin luovuuspuuskassa. Tuli kirjoitettua ja ommeltua. Vuosi 2016 jääköön muistiin siis aikana, jolloin kirjoittaminen palasi elämääni ja opin vihdoin kaavoittamaan trikoomekon. Kaiken luomisvimman keskellä minulla oli hyvin vahva intuitio siitä, että elämäni tulee merkittävällä tavalla muuttumaan syksyn aikana. Oli melkein kiire saada muu elämä sitä varten valmiiksi. Niin tulikin. Se ei ehkä muuttunut niin kuin olin unelmoinut. Joskus nurkan takaa tulee vastaan jotain, jota ei ole osannut pyytää, mutta jonka äärelle on pysähdyttävä. Se uusi veikin lopulta hyvin vahvaan kamppailuun itseni kanssa. Kysymys, jonka kuvittelin jo ratkaiseeni eli "Mitä minä tahdon työelämältä" alkoikin pyöriä päässä kovalla voluumilla. Sen myötä jouduin kyseenalaistamaan suuntani, tapani tehdä, uskomukseni ja arvoni.



Ja opin: jos jotakin ei tee sydämellään, siihen ei kannata lähteä mukaan vaikka kuinka tarjottaisi kuuta taivaalta. Ja toisaalta: on oltava uskollinen itselleen ja omille arvoilleen, jotta sydämellä voi olla mukana.

Kun ensi yönä avaan uuden kalenterin, minulla on hyvin vahva tunne siitä, minne olen menossa ja millaisia ovia avaan. Sen myötä yksi osa-alue elämästäni palaa harrastukseksi, iloa vapaa-aikaani tuottamaan. Niin olen kuvitellut tekeväni jo monta vuotta, mutta aina hairahtanut. Koska aiemmin tunne päätöksen oikeellisuudesta ei ole ollut näin vahva. Tämänkin myötä muistan taas, että on katsottava asiat loppuun, jotta ne voi hyvillä mielin kääriä muistojen arkkuun.

Kiitos vuosi 2016 - olit ihana ja armollinen!

perjantai 4. marraskuuta 2016

Hei sinä, 20-vuotias minä





"Rakas 20-vuotias minä,

Terveisiä täältä, 19 eletyn ja koetun vuoden päästä. Olet niin kaunis ja viaton. Uhoa ja naiiviutta täynnä. Ja sinulla on kiire, niin kiire. Oppia ja päästä johonkin. Haluaisit niin olla aikuinen, mutta et tiedä, mitä kaikkea menetät ryhtymällä sellaiseksi. Ja tiedätkö, elämä avaa ovia vain siinä järjestyksessä kuin sen pitääkin. Siispä sinulla on aikaa elää ja kokea. Joten malta hetki, jos toinen.

Tulet kokemaan paljon. Surua ja iloa. Asioita, joita et koskaan haluaisi kokea. Ja niitä toisia. Sinulla on vahva tahto. Sen kanssa kannattaa olla varovainen. Hyvin usein nimittäin saat tahtomasi. Silloinkin kun et sitä ehkä oikeasti halua. Sinun olisi hyvä heti opetella erottamaan se, mitä tahdot siksi, että sinun kuuluu tahtoa siitä, mitä tahdot oikeasti. Sydämesi kertoo sen, jos vain kuuntelet. Tai oikeastaan mielesi. Se on se lämmin tunne, joka leviää kehoosi, kun ajattelet jotain sinulle aidosti tärkeää. Joskus se melkein pakahduttaa. Se on ihan ok. Opettele nauttimaan siitä.

Ajattelet, että ulkoiset seikat kertovat menestyksestäsi ja hamuat niitä siksi. Vasta myöhemmin opit, että menestys on täysin riippuvaista omista arvoistasi ja siitä, miten menestyksen määrittelet. Opit vähitellen ymmärtämään, että kaikki tapahtuu vain tässä ja nyt. Voi kun oppisit sen ennen kuin on liian myöhäistä. Kerron sinulle salaisuuden: sen sitkun jälkeen tulee vain uusi sitkun. Onni löytyy paljon lähempää ja se on löydettävissä helpommalla, jos vain pysähdyt ja kuuntelet - itseäsi.

Opit helposti. Kuluttajien käyttäytymisestä, ilmiöistä, maailman tilasta, liiketaloudesta, siksakista. Ja ainoa asia, minkä toivoisin sinun oppivan hyvin on rakkaus. Että osaisit rakastaa ja antaisit muiden antaa sinulle rakkautta. Etkä vain romanttisessa mielessä vaan muutenkin. Ja siinä samalla ymmärtäisit, että työn ja uran merkitys elämässä on vain n. 1/6. Jos kerran haluat sen numeroina. Ne vievät ajastasi kaiken, minkä niille annat. Mutta ne eivät täytä eivätkä määrittele sinusta senkään vertaa.

Olet herkkä. Sinulla tulee olemaan vaikeuksia sen asian kanssa. Et oikeastaan edes tunnista, kun sinulle sanotaan, että olet herkkä. Assosioit sen pitkään heikkouteen. Et halua olla sellainen. Mutta herkkyys on tärkein ominaisuutesi, monella tavalla. Joskus sinun täytyy osata olla yhtä aikaa luja, mutta herkkä. Että aistit ympärilläsi asioita ja osaat siksi tehdä niin jämptejä päätöksiä. Silloin ymmärrät. Herkkyys tarkoittaa myös sitä, että tunnet, suuria tunteita. Sekin on ok. Nauti niistä.

Koe ja rakasta enemmän, ajattele vähemmän. Valitse miehesi ja asuntosi sydämellä, työsi intohimolla. Etsi ympärillesi ihmisiä, joiden kanssa olet samalla aaltopituudella. Joiden kanssa voit kokea ja nauttia elämästä. Jotka tukevat sinua ja joiden seura tuottaa sinulle iloa. Luota intuitioosi - se on harvoin väärässä. Muista, että uni ja ruoka ovat ystäviäsi, eivät vihollisiasi. Ole uskollinen sille, kuka olet ja mitä tahdot. Opettele tuntemaan itsesi. Se vie sinua eteenpäin.

(Niin, ja sinulla tulee olemaan myöhemmin 80 paria kenkiä. Voit hyvin käyttää opintotukesi ruokaan!)

Olet ihana juuri sellaisena kuin olet. Ja sinä pärjäät, vaikka joskus yrittäisit vähän vähemmän.

Love you,



"





Mitä sinä kirjoittaisit 20-vuotiaalle minällesi?